Arkihaaste 2/5: Viisitoista kesää sohvalla

No, tarkalleen ottaen otsikko ei ihan pidä paikkaansa; en minä koko tuota aikaa sohvaillut ole. Harrastin ennen selkärankareumaa viisi vuotta kamppailulajia nimeltään Kwan Nyom Hapkido. Se on karkeasti verraten korealainen vastine Hokutoryo jujutsulle eli kohtalaisen rankka ja sitä kautta kuntoa ja koordinaatiota kasvattava laji. Ei siitä sen enempää, en ajatellut pitää siitä lajiesittelyä.

Eräänä viime pääsiäisen pimeänä yön tuntina turinoimme pienessä siivussa serkkuni Jaken kanssa niitä näitä, sen suurempia totuuksia ei varmaan kummankaan suusta päässyt. Juttu kuitenkin jossain kohtaa luiskahti huonoon kuntoon joka oli tullut ilmi tätini ja Jaken äidin Tuulian auton jumittuneita renkaanmuttereita vääntäessä ristikkoavaimella.

Jo päiväsellä tuli todettua, että käsivarret ovat kuin hyvin keitettyä spagettia, ei todellakaan al dente. Olo kyllä oli rapsakka renkaanvaihtosession jälkeen ja oli siinä kaltevalla pihalla pari jännitysmomenttia auton omalla nosturilla nostaessa, mutta ei siitäkään sen enempää koska en aikonut myöskään pitää oppituntia "Näin älä vaihda renkaita autoosi".

Asiaan: ainoa älyllinen ajatus siihen aikaan vuorokaudesta niillä piristeillä oli, että voisi taas alkaa kuntosaliharjoittelun. Tietysti se lyötiin siinä lukkoon kuten myös muutama älytön juttu, joista ei - yllättäen - sen enempää, koska... jne.

Aamupalasella silmät sirrillään alkoi klassinen dementikoiden kerhon kokous asiaankuuluvine antimineen, paahtimesta useamman sortin leipää paahdettuna, kahta eri juustoa, leikkeleitä, tomaattia, kurkkua, paprikaa, nektaria suussa pyörivälle sandaalille eli appelsiinimehua ja päälle putkimiestä. Meinasi tulla jonoa veskiin, muttei siitäkään sen enempää.

Kokous julistettiin alkaneeksi epämääräisellä mörinällä maiskutuksen lomassa. Hallituksen yhteisellä päätöksellä älyttömät lupaukset kumottiin huojentuneiden huokausten saattelemina. Varovaisesti käytiin myös keskustelua tuosta viimeisestä, oliko älyä vai ei. Vaimealla enemmistöpäätöksellä todettiin salilla käyminen järkeväksi ja päätettiin kokous sekä ensimmäinen treeni alustavasti. Voisi sitten sanoa ettei tää ollutkaan mun juttu enää mikäli ei maistuisi jostain syystä.

Tänään sitten koitti lupauksen lunastuksen aika. Aamulla viisas tankkaus reilusti ennen treeniä (ks. Lenkillä). Sitten etsimään kamppeita reppuun: minkähänlaisia kuteita siellä nykyään käytetään? Ei mahtaisi muiden treenauksesta mitään, jos nykäisisin viisitoista vuotta vanhat - siihen aikaan upeat - salihousut ja vermeet päälle. Eipä silti: joskus sitä ihminen on itseään viisaampi. Olin nimittäin aikaa sitten luovuttanut ne matonkuteiksi ja salikengät olivat päätyneet edesmenneen koiraneitini suoliston kautta ojanvarteen.

No, sain täytettyä repun vanhasta muistista roippeilla, jotka suunnilleen tarvitaan salilla. Paitsi etten tarvinnut niistä puoliakaan. Ylivarustelu onkin aina ollut paras(?) ominaisuuteni. 

Muistelin kauhunvärein kymmenen viidentoista vuoden takaisia treenejä - silloin tosiaan treenasin lujaa, ns. tosissani. Asuin niillä huitteilla Kontulassa ja sali oli Vuosaaressa. Treenit olivat kovia ja tämmöisestä käppärästähän sokeri ja muu liemi lähtee kuin rättiä vääntämällä ja usein treenin jälkeen kaupan jonossa filmi alkoi räpsyä silmissä. Siinä kohtaa karkkivalikoima kassalla oli taivaan lahja.

Pakkasin mukaan kivennäisvettä, juotavan jugurtin ja banaanin. Treenit kestivät vain hieman reilun tunnin, joten aavistuksen liikaa evästä tuli mukaan. Palattuani heitin juotavan jugurtin avaamattoma roskiin sen muhittua tuntikausia lämpimässä.

Reppu kiinni, urku auki ja nokka kohti Kontulan Kuntokellaria, koukkasin siinä pikku piston huudeille ja serkku kyytiin. Tässä kohtaa ei enää jarrutella vaikka aavistuksen olikin olo, että onkohan aamupala tulossa ulos. Kuvittelin kaiken.

Auto parkkiin ja menoksi. Hissillä kilometrien syvyyteen. Onkohan tämä sali tehty vanhaan hiilikaivokseen? Ulos hissistä ja pikemminkin sisään, jos tarkkoja ollaan, muttei siitä sen enempää.

Ei kun kassalle pankkikortin kanssa neidille maireasti hymyilemään. No, ei ihan kuten kuva kertoo. Tämä neiti oli vähän tylymmän sorttinen: "Rouva on hyvä ja työntää mynttinsä reikään. Ei pankkikortteja, kiitos, nam!"

Jassoo. Onneksi oli viitosen seteli jäänyt homehtumaan joltain reissulta josta ei tässä sen enempää. Raha aukkoon, paina nappia ja nautiskele. Missä on vaihtorahat riivatun romu?! "Rouva on hyvä ja lukee näytöstä: saadaksesi mahdollisen vaihtorahan paina Peruuta." Joopa joo. Joku työtön Microsoftin koodari on siis tämän helvetinkoneen rakentanut ja aiheuttanut viattoman kassaneidin soppajonokierteen.

Jopas alkoi jännästi. No, aarteet lukittavaan kaappiin, kuteet päälle ja salille, joka oli valtavan kokoinen ainakin meikäläisen mielestä. Kuvien koot meni tietysti tuolleen jännästi kännykkäkameralla, jonka merkkiä en moisten otosten jälkeen kehtaa kertoa.

Ensimmäiseksi muutama polkaisu kuntopyörällä - minä tosin halusin nakutella tekniikkaa viereiseen säkkiin, kun tuntui ruoto olevan jumissa. Kahdessa minuutissa totesin, ettei minulla mitään tekniikkaa enää ole kahdeksan vuoden tauon jälkeen ja palasin nöyränä kuntopyörälle. Jakke oli jo ehtinyt lämpimäksi siinä vaiheessa, joten itse asiaan eli rautaan käsiksi.

Jakke on äijä, joten ensimmäinen laji oli tietysti jalkakyykky. Otettiin kevyesti, Jakke vähän isommilla, minä tangolla. Olipa kevyttä rautaa, onkohan tanko alumiinia. Riehaannuin täysin ja kilautin seuraavalla vuorolla rouheasti kympin lintit tankoon. Tämähän sujuu! Pari satsia noilla rajuilla painoilla tanko(mies) mutkalla.

Vitsi, päheetä, enhän mä olekaan NIIN huonossa kunnossa. Paluu todellisuuteen: maastaveto. Eka setti ja rautaa noin 50 kiloa tangossa. Meni voiman puolesta ihan kohtuullisesti, toinen setti, kolmas veto: salamanisku selkärangassa. Ai niin, mullahan on tämä tauti. Motivaatio tipahti nopeammin kuin tanko kädestä.

Huikka kivennäisvettä ja kohti uusia pettymyksiä - Jakke jäi vielä tekemään vetosarjansa loppuun: penkkipunnerruspenkkiin ja pelkällä tangolla mallailua. Juuei, yläselän lihakset hellänä joten ei pysty makailemaan noin kovalla alustalla. Olin tuonkin unohtanut tyystin.

Loppuaika olikin sitten tutustumista laitteisiin, jotka on keksitty minun viimeisen punttisalikäyntini jälkeen, ei kuvallisia saati muitakaan ohjeita. Onneksi Jakke jeesasi. Yksin olisin ollut hukassa. Ei, emme siellä kaksistaan olleet, mutta tiedättehän rautaisen miehisen itsetunnon - se on illuusio, joka myös estää kysymästä apua tuntemattomilta.

Siirryimme "miesten" salin puolelta "naisten" salille ja sitten homma alkoi jopa luistaa siinä määrin, että motivaatio palasi ja ensi maanantaina mennään uudelleen. Sielläkin oli tosin laitteita, joiden logiikka ei täysin auennut, mutta seuraavalla kerralla menenkin siellä semmoisiin laitteisiin, mitkä tunnen ja tiiraan salaa, miten muut niitä ihmetyksiä käyttelevät, kyllä se siitä aukeaa.

Olo on nyt kuin norsupallolla matsin jälkeen, euforiasta ei tietoakaan, mutta silti: suosittelen. Kiitos ja näkemiin, huomenna uudet kujeet.