keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Arkihaaste 5/5: Pensselikäsi avautuu

Arkihaaste 5/5: Pensselikäsi avautuu

29. huhtikuuta 2014 kello 15:18
Pensselikäsi tässä moi!



Pyydän isäntäni puolestani anteeksi, ettei päivitystä tullut eilen. Huutaa myös taustalta, että pyhä ei ole arki. No ei olekaan, tollo! Koittaa selittää, ettei pyhänä mitn arkihaasteita ole. Ai ei vai? No, olkoon tällä kertaa.

Asiaan. Maanantai alkoi jäpäleissonin normaaleilla tarhaanlähtörituaaleilla: en pue, en käy pisulla, menen piiloon, leikin nukkuvaa ja sitä rataa.

Suti se on minun rattoni

No päästiinhän sitä sitten liikkeelle. Jäpäleisson portista sisään ja morjens. Äkkiä aamupalalle Viisikko -tyyliin, hieno päivä edessä ja pikku motivaatiomoottorikin laittoi asenteen kohdilleen. Isäntä ei pidä mitään kiirettä aamulähdöissään, joten aamiainen nautittiin kaikella sillä hartaudella mikä kuviteltavissa on. Kahvin jälkeen vielä yksi rituaali, josta minä en pidä enkä siitä halua sanoa tässä enempää.

Pihalle ja suti lapaseen elikkäs mulle. Tiedättehän, että maalaaminen - minkä tahansa maalaaminen - on hienoa terapiaa muutenkin käyttämättömille aivoille. Mieli lepää niin, että melkein kuorsaus kuuluu.

Isäntäni typeryyttään luuli, ettei sitä flow:ta mitään voi katkaista. Seinänaapurin poravasarat, venäläiset voimasanat eivätkä muutkaan sulosoinnut häirinneet millään tavoin. Ukko oli kuin umpiossa. Taisi nukkua.

Ellu ja Veke

Kupla poksahti puolen päivän maissa, olin ehtinyt puolisentoista tuntia toteuttaa isännän perversiota veljeni Kätösen kanssa urakalla. Kätönenkin lähettää teille terveisiä. Seinänaapurista seuraavana asuu eläkeiän ylittänyt pariskunta, sanotaan nyt vaikka Ellu ja Veke.

Veke paukkasi omalle terassilleen ja siinä sitten isäntä vaihtoi kirvesvarret ja yritti saada mut ja broidin hommiin. Veke kyseli niin ufoja juttuja, että keskittyminen meni täysin vastausten keksimiseen. Sitten entréen teki Ellu. Sama show. Onneksi keskittyivät sitten toistensa kehumiseen ja hyvien neuvojen auliiseen jakamiseen grillikalusteita siirrellessään.

Kaasugrilliä saivat puolen tunnin neuvottelujen jälkeen siirrettyä noin metrin. Tehokasta. Onneksi menivät pois ja homma jatkui poravasaran sulosointujen ja muun edellä mainitun tahtiin, muttei se haittaa kun virta vie ja suti liikkuu.

Isäntää alkoi nälättää ja *tuttaa kahden jälkeen. Tähän asti päästiin:



Loppupäivä meni melko tehokkaasti kunnes Ellu ilmestyi taas pälpättämään jotain josta isännän tajunta ei enää ottanut selvää. Vastaukset olivat tyyliä "Juuri näin", "Ehdottomasti", "Olen samaa mieltä".

Isäntä nääs on huomannut aikoja sitten, että kana lakkaa lähentelemästä jollei sitä syötä. Päti myös Elluun.

Lopu perkele

Homma oli ihan tolkuttoman pitkä siellä loppusuoralla. Ihan kuin neljän sadan metrin juoksun loppusuora olisi sadan kilometrin mittainen. Onneksi isännän vaimo tuli jeesaamaan töidensä jälkeen syötettyään aina niin hyväntuulisen jäpäleissonin - joka muuten ei tainnutkaan syödä illallisella mitään, joka taasen saa aikaiseksi iloa ja hyvää kaikille läsnäoleville kuten arvata saatatte.

Isäntä ja emäntä sinkoilivat vuoron perään riiviön perään milloin minnekin ja desibelit ohittivat naapurin pv:n kevyesti. Jossain kohtaa emäntä kyllästyi saatuaan oman osuutensa ja nappasi pikku pelsepuupin mukaansa.

Ihana hiljaisuus. Paitsi mua ja broidia alkoi väsyttää siinä vaiheessa jo aika reilusti, mutta orjapiiskuri oli sitä mieltä, että maalaatte tai itkette ja maalaatte ennen kuin taivas itkee.

Ei siinä mitään. Ulvoimme tuskasta, anelimme armoa, mutta tuo perhanan imbesilli ei antanut periksi. Saimme urakan valmiiksi siinä vaiheessa, kun taivas tirautti parit ilonkyyneleet upean lopputuloksen tähden. Kello oli tässä vaiheessa noin kahdeksan illalla.

Tämmöinen siitä sitten tuli:



Pensselikäsi kiittää ja poistuu areenalta.

-PK

sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Arkihaaste 4/5: sutia ja jättilinnunkakka

No niin piltit: ennen käytiin töissä ja koulussa lauantaisinkin. Ja saunassa, kerran viikkoon.Työtä oli siis minunkin tekemäni, aurinkoisessa paahteessa kypsyy possu ilman grilliäkin kun koko päivän kääntelee.

Sutilointia

Aikaisin aamulla, jolloin kukko vielä kuorsasi orrellaan, ryhdyimme valmistelemaan vaimon kanssa päivän työsarkaa runsaalla aamiaisella Viisikko -tyyliin. Muistattehan Viisikko -sarjan, josta minulle jäi päällimmäiseksi mieleen se, että vaikka tämä sakki olisi vain ollut menossa naapurilta jauhoja lainaamaan, niin aina mukaan lastattiin rekka-autolastillinen eväitä, etteivät pikku piltit vain nääntyisi seikkailujensa keskellä. Useimmiten eväät syötiin vasta seikkailun jälkeen kotona - muistini mukaan.

Miten tämä taas lipsahti sivuraiteelle, ei voi johtua nälästäkään, sillä otin keittoa tunti sitten ja juuri sihahti yksi auki. No, niin tai näin. Päivän epistola oli viime kesänä rakennetun perkolan maalaus.

Tässä ilman vaatteitaan, ei siis vaimo vaan perkola (siis tuo typerännäköinen puuhäkkyrä), vaimo syö eväitään voirasiasta

Uskokaa huviksenne, että tuollaisessa kolossissa riittää piperrystä helposti kahdeksi päiväksi. Painettiin suti mutkalla maalia lautaan yli kuusi tuntia eikä tätä kirjoittaessa näytä edes puoliksi valmiilta. 

Jättilinnunkakka

Viiden kieppeissä päätin, että nyt lähden sutimaan kohden ääsmarketin kaljahyllyä. Kyllä kuuden tunnin sutina olvin väärti on. Miten väärässä sitä ihminen voikaan olla: olvi ei ollut vielä lähimainkaan ansaittu. Hyvin hutiloitu on tuplasti tehty on tämän porinan opetus.

Valitettavasti tästä toheloinnista ei ole kuvia, koska sankari oli liian ällistynyt mihinkään älylliseen toimintaa seuraavat puoli tuntia. Yritän kuitenkin maalata teille kuvan näppäimillä. Peruutellaan siis aikakoneella hetkeen, jolloin alkoi mieli tehdä olvia - siis oikein huolella.

Tuumasin vaimolle, että nyt saa riittää, meitsi lähtee. No enhän mä siitä mihinkään lähtenyt vaan jäin tolloilemaan jotain huudeille kuin Latelan torvelot konsanaan. 

Olin maalannut rakennelmaamme naapurin puolella ja sain happy endingin niiltä osin. alas tikkailta ja picassomaista taideteosta ihastelemaan. Päätin siinä sitten laittaa tikkaat läjään, mutta ihan yks pikku juttu unohtui jonka seurauksena jättilinnunkakka ilmestyi naapurin terdelle.

Huomasin kyllä heti, ettei ruskeaan terassilautaan sovi valkoinen puolihimmeä akrylaattimaali. Pinkaisin omalle puolelle välittömästi. Syytä en tiedä. Piiloon, karkuun vai jotain muuta? Seisoin siinä sitten lapaset maata kohden ojennettuna toljottamassa upeaa läikkää. Sen verran lähti ääntä, että mainitsin vaimolle asiasta.

Nakitin vaimosen hakemaan jynssäysvälineitä, maalia oli nimittäin myös paidassa, housuissa ja toisessa lapasessa melko riittävästi. Tässä kohtaa kiitos jeesukselle ja Tikkurilalle vesiohenteisesta maalista.

Parikymmentä minuuttia siinä perseet pystyssä hinkattiin, mutta hyvin se pois lähti onneksi. Olisi muuten joutunut turvautumaan salaiseen aseeseen.

Menin S-markettiin. Ostin enemmän kuin yhden olvin. Kiitos ja hyvää yötä! 

ps. Ei ole vaimollakaan paahteisen päivän jälkeen kaikki kanootit tapulissa: jäpäleissön pyysi näkkileipää ja vaimo kiikutti sen mulle.

lauantai 26. huhtikuuta 2014

Arkihaaste 3/5: Hiippailua ja kaalisoppaa

Jos olo oli eilen rapsakka, niin tänään vähintäänkin kuohkea: oikeaa kättä ei kärsi laittaa kunnolla koukkuun, ojentajan alaosa on liekeissä, minä en. Pökkelöt eli jalat ovat a) eriparia b) tönkömmät kuin zombiella.

Olikohan tässä sittenkään mitään järkeä? Oli kultareunuksinen ajatus kävellä tänään palauttava kuntolenkki kauniissa kevätsäässä. Jäi ajatukseksi. Olen tänään kävellyt lähinnä Saarniraivion kolmiossa olohuone-vessa-keittiö, hitaasti ja varovaisesti.

Takapihan blues

Huomenna pitäisi maalata takapihan perkola, voi olla että olen enemmän neuvonantajana ja laitan perheen hommiin. Pelkäänpä kyllä, että minä ulisen ja maalaan hienosta suunnitelmasta huolimatta.

Sain minä jotain aikaiseksikin sillä rintamalla: dyykkasin pahvia roskiksesta - tämän tein kaukoviisaana jo sunnuntaina ennen keräilyauton käyntiä, lälläslää. Nyt on terassi pahvitettu, tervetuloa roiskeet!

Tuli myös vilkaistua uudemman kerran kaasugrilliä. Huh, mikä näky! Onneksi pullossa oli vielä kaasua ja sianihratuubi melkein täysi. Parikymmentä minuuttia täydellä kaasulla ja johan lähti kottaraisenpesät ja muut ellotukset. Nyt on grillikin valmiina huomiseen orgiaan.

Keittoa, saatana!

No tuli tuossa päivän mittaan nälkäkin. Vaimeissa muistoissa oli vaimon toive keitosta(ei Jampe sellaisesta) ja muistin nähneeni Kaappaus keittiössä Kari Aihisen vääntämässä jotain soppaa. Resepti netistä  ja Lidliin.

Noista plus linkin muista vermeistä sen pitäisi syntyä. Aihisen mukaan on hyvää. Saa nähdä, valehteliko jätkä. Voi tulla Turun keikka.


Resepti täällä: 

Tarttuipa sieltä mukaan myös herkkiksiä, tuorejuustoa ja pekonia, näistä tulee kivoja ja makoisia palleroisia keskenään. Jottei Sika-Harrin opettavat ruhjeet unohtuisi, pitihän sitä possun ulkofilettäkin ottaa ja kyytipojaksi Rosamundaa amerikkalaisen tsatsikin(oletan olevan samaa tavaraa eri nimellä) kaveriksi. Kyllä Mähöstä nyt harmittaa.


Ei tässä tämän ihmeempiä. Saa laittaa parhaita kesägrillin täytteitä vinkiksi, jos siltä tuntuu. Bon Hepátit!

perjantai 25. huhtikuuta 2014

Arkihaaste 2/5: Viisitoista kesää sohvalla

No, tarkalleen ottaen otsikko ei ihan pidä paikkaansa; en minä koko tuota aikaa sohvaillut ole. Harrastin ennen selkärankareumaa viisi vuotta kamppailulajia nimeltään Kwan Nyom Hapkido. Se on karkeasti verraten korealainen vastine Hokutoryo jujutsulle eli kohtalaisen rankka ja sitä kautta kuntoa ja koordinaatiota kasvattava laji. Ei siitä sen enempää, en ajatellut pitää siitä lajiesittelyä.

Eräänä viime pääsiäisen pimeänä yön tuntina turinoimme pienessä siivussa serkkuni Jaken kanssa niitä näitä, sen suurempia totuuksia ei varmaan kummankaan suusta päässyt. Juttu kuitenkin jossain kohtaa luiskahti huonoon kuntoon joka oli tullut ilmi tätini ja Jaken äidin Tuulian auton jumittuneita renkaanmuttereita vääntäessä ristikkoavaimella.

Jo päiväsellä tuli todettua, että käsivarret ovat kuin hyvin keitettyä spagettia, ei todellakaan al dente. Olo kyllä oli rapsakka renkaanvaihtosession jälkeen ja oli siinä kaltevalla pihalla pari jännitysmomenttia auton omalla nosturilla nostaessa, mutta ei siitäkään sen enempää koska en aikonut myöskään pitää oppituntia "Näin älä vaihda renkaita autoosi".

Asiaan: ainoa älyllinen ajatus siihen aikaan vuorokaudesta niillä piristeillä oli, että voisi taas alkaa kuntosaliharjoittelun. Tietysti se lyötiin siinä lukkoon kuten myös muutama älytön juttu, joista ei - yllättäen - sen enempää, koska... jne.

Aamupalasella silmät sirrillään alkoi klassinen dementikoiden kerhon kokous asiaankuuluvine antimineen, paahtimesta useamman sortin leipää paahdettuna, kahta eri juustoa, leikkeleitä, tomaattia, kurkkua, paprikaa, nektaria suussa pyörivälle sandaalille eli appelsiinimehua ja päälle putkimiestä. Meinasi tulla jonoa veskiin, muttei siitäkään sen enempää.

Kokous julistettiin alkaneeksi epämääräisellä mörinällä maiskutuksen lomassa. Hallituksen yhteisellä päätöksellä älyttömät lupaukset kumottiin huojentuneiden huokausten saattelemina. Varovaisesti käytiin myös keskustelua tuosta viimeisestä, oliko älyä vai ei. Vaimealla enemmistöpäätöksellä todettiin salilla käyminen järkeväksi ja päätettiin kokous sekä ensimmäinen treeni alustavasti. Voisi sitten sanoa ettei tää ollutkaan mun juttu enää mikäli ei maistuisi jostain syystä.

Tänään sitten koitti lupauksen lunastuksen aika. Aamulla viisas tankkaus reilusti ennen treeniä (ks. Lenkillä). Sitten etsimään kamppeita reppuun: minkähänlaisia kuteita siellä nykyään käytetään? Ei mahtaisi muiden treenauksesta mitään, jos nykäisisin viisitoista vuotta vanhat - siihen aikaan upeat - salihousut ja vermeet päälle. Eipä silti: joskus sitä ihminen on itseään viisaampi. Olin nimittäin aikaa sitten luovuttanut ne matonkuteiksi ja salikengät olivat päätyneet edesmenneen koiraneitini suoliston kautta ojanvarteen.

No, sain täytettyä repun vanhasta muistista roippeilla, jotka suunnilleen tarvitaan salilla. Paitsi etten tarvinnut niistä puoliakaan. Ylivarustelu onkin aina ollut paras(?) ominaisuuteni. 

Muistelin kauhunvärein kymmenen viidentoista vuoden takaisia treenejä - silloin tosiaan treenasin lujaa, ns. tosissani. Asuin niillä huitteilla Kontulassa ja sali oli Vuosaaressa. Treenit olivat kovia ja tämmöisestä käppärästähän sokeri ja muu liemi lähtee kuin rättiä vääntämällä ja usein treenin jälkeen kaupan jonossa filmi alkoi räpsyä silmissä. Siinä kohtaa karkkivalikoima kassalla oli taivaan lahja.

Pakkasin mukaan kivennäisvettä, juotavan jugurtin ja banaanin. Treenit kestivät vain hieman reilun tunnin, joten aavistuksen liikaa evästä tuli mukaan. Palattuani heitin juotavan jugurtin avaamattoma roskiin sen muhittua tuntikausia lämpimässä.

Reppu kiinni, urku auki ja nokka kohti Kontulan Kuntokellaria, koukkasin siinä pikku piston huudeille ja serkku kyytiin. Tässä kohtaa ei enää jarrutella vaikka aavistuksen olikin olo, että onkohan aamupala tulossa ulos. Kuvittelin kaiken.

Auto parkkiin ja menoksi. Hissillä kilometrien syvyyteen. Onkohan tämä sali tehty vanhaan hiilikaivokseen? Ulos hissistä ja pikemminkin sisään, jos tarkkoja ollaan, muttei siitä sen enempää.

Ei kun kassalle pankkikortin kanssa neidille maireasti hymyilemään. No, ei ihan kuten kuva kertoo. Tämä neiti oli vähän tylymmän sorttinen: "Rouva on hyvä ja työntää mynttinsä reikään. Ei pankkikortteja, kiitos, nam!"

Jassoo. Onneksi oli viitosen seteli jäänyt homehtumaan joltain reissulta josta ei tässä sen enempää. Raha aukkoon, paina nappia ja nautiskele. Missä on vaihtorahat riivatun romu?! "Rouva on hyvä ja lukee näytöstä: saadaksesi mahdollisen vaihtorahan paina Peruuta." Joopa joo. Joku työtön Microsoftin koodari on siis tämän helvetinkoneen rakentanut ja aiheuttanut viattoman kassaneidin soppajonokierteen.

Jopas alkoi jännästi. No, aarteet lukittavaan kaappiin, kuteet päälle ja salille, joka oli valtavan kokoinen ainakin meikäläisen mielestä. Kuvien koot meni tietysti tuolleen jännästi kännykkäkameralla, jonka merkkiä en moisten otosten jälkeen kehtaa kertoa.

Ensimmäiseksi muutama polkaisu kuntopyörällä - minä tosin halusin nakutella tekniikkaa viereiseen säkkiin, kun tuntui ruoto olevan jumissa. Kahdessa minuutissa totesin, ettei minulla mitään tekniikkaa enää ole kahdeksan vuoden tauon jälkeen ja palasin nöyränä kuntopyörälle. Jakke oli jo ehtinyt lämpimäksi siinä vaiheessa, joten itse asiaan eli rautaan käsiksi.

Jakke on äijä, joten ensimmäinen laji oli tietysti jalkakyykky. Otettiin kevyesti, Jakke vähän isommilla, minä tangolla. Olipa kevyttä rautaa, onkohan tanko alumiinia. Riehaannuin täysin ja kilautin seuraavalla vuorolla rouheasti kympin lintit tankoon. Tämähän sujuu! Pari satsia noilla rajuilla painoilla tanko(mies) mutkalla.

Vitsi, päheetä, enhän mä olekaan NIIN huonossa kunnossa. Paluu todellisuuteen: maastaveto. Eka setti ja rautaa noin 50 kiloa tangossa. Meni voiman puolesta ihan kohtuullisesti, toinen setti, kolmas veto: salamanisku selkärangassa. Ai niin, mullahan on tämä tauti. Motivaatio tipahti nopeammin kuin tanko kädestä.

Huikka kivennäisvettä ja kohti uusia pettymyksiä - Jakke jäi vielä tekemään vetosarjansa loppuun: penkkipunnerruspenkkiin ja pelkällä tangolla mallailua. Juuei, yläselän lihakset hellänä joten ei pysty makailemaan noin kovalla alustalla. Olin tuonkin unohtanut tyystin.

Loppuaika olikin sitten tutustumista laitteisiin, jotka on keksitty minun viimeisen punttisalikäyntini jälkeen, ei kuvallisia saati muitakaan ohjeita. Onneksi Jakke jeesasi. Yksin olisin ollut hukassa. Ei, emme siellä kaksistaan olleet, mutta tiedättehän rautaisen miehisen itsetunnon - se on illuusio, joka myös estää kysymästä apua tuntemattomilta.

Siirryimme "miesten" salin puolelta "naisten" salille ja sitten homma alkoi jopa luistaa siinä määrin, että motivaatio palasi ja ensi maanantaina mennään uudelleen. Sielläkin oli tosin laitteita, joiden logiikka ei täysin auennut, mutta seuraavalla kerralla menenkin siellä semmoisiin laitteisiin, mitkä tunnen ja tiiraan salaa, miten muut niitä ihmetyksiä käyttelevät, kyllä se siitä aukeaa.

Olo on nyt kuin norsupallolla matsin jälkeen, euforiasta ei tietoakaan, mutta silti: suosittelen. Kiitos ja näkemiin, huomenna uudet kujeet. 

torstai 24. huhtikuuta 2014

Arkihaaste 1/5: Lenkillä, koiran asenne vs. ihminen

Minun piti laittaa hieno kartta päivän lenkistä kommentteineen Sports Trackerista, mutta sepä ei tykännyt kuvien napsimisesta kesken ajanoton vaan lopetti lenkin puoleenväliin. Ei se mitään.

Kerron yleisön pyynnöstä huolimatta tarinan - tai lähinnä vertailun, jonka minusta kirvoitti lenkillä näkemäni koira, joka voisi ylpeillä sukupuunsa laajuudella.

Tarina on kuvitteellinen koiran osalta syystä ettei minulla ole enää koiraa. Muuten melkein tosi.

Poisluen koirista tässä kohtaa juoksuhirmut eli veto- vintti- ym. juoksuhaluiset ja keskityn ns. keskimääräisen Mustin asenteeseen.

Ihmisellä yleistän kaiken itseeni, en siis teihin, jotka erehdyitte tätä lukemaan.

Minulla on jonkinlainen omakohtainen kokemus koirista, niitä on vuosien varrella ollut muutama, esimerkin koira vastaa jossain määrin lenkillä näkemääni, jossain määrin viimeisintä - jo edesmennyttä - omaani.

Lenkille valmistautuminen:

Ihminen: täytyy tankata ajatuksella, ettei makaroonilaatikko pyri ulos ennen aikojaan ja nestettä pitää juoda sopivasti, ei liikaa. Vessassa käydään ennen lenkkiä.

Ei kyllä pahemmin nappaisi vaikka aurinko paistaa, sohvalla on kivempaa. Nappauskerroin tietty pienenee eksponentiaalisesti, tuulen, sateen ja pakkasen myötä sekä pidentyneiden lenkkeilyvälien myötä.

Koira: syön mitä kupissa on ja otan pitkän huikan (puoli kippoa) vettä päälle. Joko mennään?

Ihminen: säänmukainen pukeutuminen, aurinkoisella kevätsäällä ehkä kaikista haastavinta. Onko avaimet mukana, puhelimesta Sports Tracker päälle. Koiralle panta, talutin ja kakkapusseja.

Lenkillä:

Ihminen: Aatoksia jo ensimmäisen kilometrin jälkeen: "sissos, että kolottaakin lonkkia ja rintaan pistää". Toisen kilsan jälkeen "hyvä" tankkaus alkaa tuottaa hedelmää: pakkia kivistää riivatusti vaikka söin yhden pienen voikkarin ja lasin appelsiinimehua. Seuraavalla kerralla pitänee aikaistaa tankkausta puolella tunnilla eikä just ennen lenkkiä napata jotain suuhun.

Kolmas kilsa alamäkeen vyöryen, meidät ohittaa minun ruumiinrakenteellani varustettu teini naputellen tekstaria - skeittilaudan päällä. On ne taitavia nykyään.

Napsin muutaman kuvan matkalla ja odottelen koiraa aina viiden metrin välein.

Neljännen kilometrin kohdalla appelsiinimehu pyytää poistumislupaa. No, satun olemaan passelisti kivikylän ainoassa paikassa, jossa se ulkotiloissa on edes välttävän säädyllistä joten mikä ettei.

Viides kilometri, loppumatka ylämäkeä. Tolkuton hiki johtuen väärästä sääarviosta. Aurinko suorastaan porottaa eikä tuullut ollenkaan. Voikkari tahtoisi ulkoilla, lupa evätty maaliin saakka.

Mäen päällä loppumatkan krouvi, ihanat juomat vain 3,20€/tuoppi. Askel kampeaa keitaalle, mutta en anna periksi pelsepuupin houkutukselle vaan painan kuuden kilsan maaliin, euforia lenkin jälkeen palkitsee.

Koira:

Tuossa on tolppa, mikset jo lauo? No tokihan lauon. Jes! tuolla onkin seuraava tolppa, osuma! Ai kun on kivanhajuisia kikkareita jättänyt tuo naapurin Fifi.

Mikäs tuolla menee? Sehän on orava! Leikitään! OHO..sori isäntä, ei kai sattunut?

Tuolla on taas niitä hyvänmakuisia pastilleja, tuoksuvatkin niin vastustamattomalta. Taidanpa nappaista pari suuhun ja pyörähdellä selälläni niiden päällä.

Jopas vääntääkin pakkia, oliskohan tuon bussipysäkin viereen hyvä rykäistä? Oli. No isäntä, ala tulla jo, mitä sä siellä niitten pussien kanssa kyykit?

Isäntä melkein kääntyi tuonne keitaalle, josta saa aina kaksi nakkia ja kulhon vettä, kelpaa mulle, mennään vaan. Höh!

Asenteesta:

Olen lähes avoimen kateellinen koiran asenteelle lenkillä: ei mitään kiirettä minnekään, kaikki pitää haistaa, jokaista tervehtiä, ruikkia voi minne tahansa ja jos tortun vääntää jonnekin, niin joku toinen korjaa sen pois.

Jos jano tulee, voi juoda lähimmästä ojasta ja jos leikittää, voi pinkaista kissan, jäniksen tai minkä tahansa karvaisen otuksen perään ja jollei karvakaveria ole saatavilla, voi heittäytyä selälleen asvaltille, hiekalle, nurmikolle tai käytännössä minne vain piehtaroimaan.

Lenkille on aina hinku säästä ja kellonajasta huolimatta, euforia on jo lenkin aikana. Ei sen lenkin jälkeen mitään euforiaa ihmiselle tule, mulle on valehdeltu.