Sumun pyyhit silmistäni pois

Poliisista, päivää!

Siitä se alkoi, mistä niillä on taipumus usein alkaa. Byrokratiasta. Poliisin syntymäpäivälahja minulle, henkilökohtaisesti.

"Teidän täytyy esittää todistus näkökyvystänne..." tai jotain sinne suuntaan. En minä enää muista noin pitkälle.

Lakisääteinen näkötarkastus sivalsi nurkan takaa kuin nuoskalumipallo, suoraan käkättimeen.

Sisäänrakennettu mielensäpahoittajani sai taas polttoainetta. Miksi silmät? No joo, kyllä minä sen tiedän, että näkö on melko merkittävä ominaisuus autoa ajettaessa, mutta ei kai kukaan äkillisesti sokeuduttuaan itse olisi ajelulle lähdössäkään puhumattakaan siitä, että miten sen auton muka löytäisi?

Jos silmämunat toimivat, saan kajahtaa hulluksi ihan rauhassa, menettää muistini, ajokykyni, kuuloni, hyvän makuni, ja päräytellä menemään 70-vuotiaaksi ilman pelkoa minkään valtakunnan syynäystä.

Eikö teistäkin olisi ihan aiheellista reilun neljännesvuosisadan ajokortin omistamisen jälkeen lakisääteisesti tarkistuttaa ajokyky ja todeta, ettet muista saati ymmärrä puoliakaan liikennemerkeistä? No olkoon tuulimyllyt pystyssä, en minä niihin osuisikaan.

Sanokaa Eee

Tuli sitten se päivä. Jännittikö? No EI! Minun näössäni - silmissäni (toim. huom.) - ei ole MITÄÄN vikaa!

Valmistauduin venyttelemällä ranteitani ja pitämällä kättä vuoron perään toisen silmän edessä. Siellähän joutuu niitä e-kirjaimia näyttelemään pantomiimina sormilla vai olikohan siellä se vaikeampi taulu, jonka kaksi alimman rivin tekstiä koulussa terkkarilla ehti opetella ulkoa ohi kävellessään.

No, ainakin siellä on se valkoinen muovimonokkeli. Ällistys oli koko huoneen kokoinen kun astuin tutkimushuoneeseen. Missä taulu, missä? Taitaa sittenkin olla iso vika näyttimissä, en löydä, en.

Ei sentään. Ajat muuttuvat, Pensseliseni. Nyt katsellaan isoon mikroskooppiin. Tutkimus meni hienosta ja olisin taputtanut itseäni olalle jos kädet taipuisivat niin pitkälle.

Hypnoosi vai aivopesu?

Optikko kirjoitti minulle todistuksen, että saan ajaa autoa ilman silmälaseja. No niin, mitäs minä sanoin!

Sitten tapahtui jotain, minut joko hypnotisoitiin, aivopestiin - puhdasta tuli kuten kohta tulette huomaamaan tai vaivutettiin johonkin transsiin.

Se alkoi näin: 

O: "Te tarvitsette lukulasit"

PK: "Ovatko ne välttämättömät ajokortin vuoksi"

O: "Eivät, mutta teitä vaivaa ns. ikänäkö"

Tässä kohtaa se sitten tapahtui: normaalitilanteessa olisin sanonut, ettei minua mikään vaivaa ja jos solvaukset jatkuvat, teitä vaivaa kohta joku muu.

En sanonut. Tuntui kuin olisin noussut hissillä pilvenreunalle istumaan. Optikon sulosävelet kaikuivat ihanana musiikkina korvissani, "Te tarvitsette lukulasit", minä vastasin veisuun: "Oi, ihanaa!". Tai jotain muuta yhtä nerokasta. Ei voi muistaa edelleenkään ihan sanatarkasti kolmen vuoden takaisia. Tästä eteenpäin olen transsissa kunnes toisin tod...sanotaan.

[Transsi]

O: "Mennäänpäs valitsemaan teidän komeisiin piirteisiinne sopivat sangat"

Mainitsinko muuten, että optikko oli nainen? En maininnut. Ei minun muistini sentään niin paljon pätki.

P: "Mennään vain, eiväthän ne ole kovin kalliita?"

O: "Eivät ole, älkää huoliko", lauloi seireeni suloisella äänellään.

Valitsimme oikein nätit lukulasit, Ray-Ban merkiltään. Hinnastahan ei tietenkään ennen syötin nielaisua ollut puhettakaan.

O: "308€, voitte maksaa nyt tai heti" sanoi tuo suloinen myrkynkeittäjä.

Kaivoin lompakon, en voinut sanoa mitään sillä kieli oli liimattu kitalakeen. Maksoin. Lupasi sentään ilmaiseksi postittaa lausunnon poliisille. Voi kiitos.

P: "Saanko lasit mukaan?"

O: "Saatte, parin viikon päästä kuittia vastaan"

Mumisin lappuset kädessä jotain, mitä en nyt muista. Vielä ovelle ehdittyäni korvissani kaikuivat optikon sulosävelet "Tulkaa taas kahden vuoden päästä tarkastukseen". 

Transsi alkoi hämärtyä, minusta nimittäin alkoi edellinen lause kuulostamaan tältä: "Kahden vuoden päästä lypsylle taas!". Minä olen se lehmä. Arvannette jo, mikä puhdistui.

Transsi katosi viimeistään siinä kohtaa, kun istahdin autoon ja jäin tuijottamaan kuittia. 308 euroa lukulaseista!

[/Transsi]

Jälkipyykillä

Oli se optikko oikeassa, voin sen näin kolmen vuoden jälkeen myöntää. Olen minä hiukan viisastunutkin: minulla on nyt viidet lukulasit. Yhdet autossa, olohuoneessa, keittiössä, yksityisessä lukusalissa ja yhdet kotelossa.

Yhteishinta kaikille näille on 318€. Huomaatteko tekin sen viisastumisen? Optikko vaihtui välittömästi ja vielä tänäänkin kiihdytän askelta vaistomaisesti Entressen käytävällä erään nimeltä mainitsemattoman optikkoliikkeen kohdalla ja katse hakeutuu jonnekin epämääräiseen suuntaan, ihan kuin se muka muistaisi, että tuo käppänä EI TULLUT käskystäni huolimatta kahden vuoden päästä.

Ostan nykyään lukulasit optikkoliike Clas Ohlsonilta. En minä enää näön huonontumisen havaitsemiseen optikkoa tarvitse, ostan vain aina puolikkaan plussan vahvemmat kun siltä tuntuu. Vielä ei ole tuntunut.

Sitä paitsi sieltä saa vaikka mitä muutakin kivaa. Hetkinen! Jos ottaa vuosien varrelta ne kivat laskutoimituksissa huomioon, niin säästinköhän sittenkään niin paljon kuin kuvittelin?

Leipurin hiiva

Kauppalapussa on taikaa

Ei aina mene niin kuin Strömsössä, ei. Näin juhannuksen tietämillä on aina edessä se kaupoissa ryntäily. Hienosti hiirenjäljen näköisellä(ja yhtä pienellä) käsialalla täyteen piperretty kauppalappu mukana ylväästi ensimmäiseen kauppaan.

Minkä takia muuten ihmisen, joka ei näe lähelle juuri mitään, pitääkin kirjoittaa niin epäselvästi ja pienellä, ettei sitä ilman lukulaseja näe ja puolet reissusta menee hieroglyfien tulkintaan. Jokaisellahan on tietty optikko Tiimarin lasit taskussa aina kun niitä tarvitaan.

Kaupassakäynti sinällään on jo tuttu rituaali, jossa joka kerta toistuvat samat kuviot: lapussa on niin paljon tekstiä, ettei tarkinkaan sherlock huomaa kaikkea pienellä kirjoitettua ja toisaalta lapun ollessa täyteen tuherrettu, ei siihen kaikki mahtunut ja muistikin on rajallinen.

Miksei siihen lappuun voi kirjoittaa myös toiselle puolelle tai oikein isolleen jos heittäytyisi(mitä en tee), kirjoittaisi kahteen lappuun. Olette varmaan jo laskeneet, että säästän tällä taktiikalla viidessäkymmenessä vuodessa kolme kuulakärkikynää ja ehkä kilon keltaisia lappuja. Mitä sitä ei lasten perinnön eteen tekisi.

Sain kuin sainkin hankittua juhlajuomat, ruokatarpeet ynnä muut tosi tarpeelliset kierrettyäni perinteisen Alko-Prisma-Lidl -kolmion. Kävin siinä sivussa hakemassa kohta rippikouluun lähtevän könsikkään äidiltään ja siihen suuntaan vesisateessa ruuhkassa jonotellessa kävi takaraivolla tuulenvire.

Hyvä tuuleni onnistuneista ostoksista oli tiessään. Perhana! Unohdin ostaa könsikkäälle ravitsevan ja ennen kaikkea maittavan maksalaatikkoillallisen(rusinoilla). Voi kaikkikirosanatjotkamuistanjauusiatuleejahkaniitäkeksin!

Hiivaa mä metsästän

Ei kun hippi kyytiin ja vielä kerran kauppaan. Onneksi tuolla puolilähihuudeilla oli vähän hiljaisempaa, joten helppo maksalaatikko. Alkoi taas aurinko paistamaan takaraivossa, tekisin hampurilaisia perheelle juhannuslounaaksi. Näin jo sieluni silmillä briossitaikinan kohoavan yli pilvenpiirtäjien...

Kohoavan? Millä, eihän mulla ole hiivaa(onneksi). No niin, taas tämä meni tähän. Anteeksi. Tällä kertaa ei mennyt aurinko pilveen.

Aloin huvittuneena kelaamaan mielessäni repliikkejä myyjälle, tässä pari valittua:

- Anteeksi neiti, minulla ei ole hiivaa
- Neiti, mistä saisin hiivan?

No, enpä nyt tietenkään uskaltanut noita laukoa myyjättärelle vaan päätin löytää hiivan lähteelle ihan itse. Miehisellä logiikalla päättelin, että hiivaa säilytetään viileässä(no ei sitä, pervo). 

Helppo juttu: pakastinaltaassa ei ainakaan, siis ehdokkaita oli kuivatavarahyllyjen ohella noin viisitoista kilometria pois listalta. Kylmähyllyille siis.

Miehen logiikkaa, osa II: Mihin hiivaa käytetään? Kerroin itselleni, että hiivaa käytetään lähinnä leipomiseen - tässä vaiheessa pikkunilkki olkapäältä huuteli yhden toisenkin käyttötarkoituksen nuoruudesta, mutta hylkäsin sijainnin ajatuksella, että kauppias tuskin tietoisesti sijoittaisi hiivaa sokerihyllyn lähelle, jos tiedätte, mitä tarkoitan.

Asiaan. Siispä kylmähyllylle, jossa sijaitsee muitakin leivontatarvikkeita, voittajan elkein ojentamaan kättä hyllyyn. Käsi takaisin taskuun. Skanneri käy hitaasti läpi jokaisen hyllyrivin. Hiivaa ei näy. 

Ensimmäiseksi välähti mieleen, että ovatkohan vihdoin luopuneet vasta sata vuotta vanhasta sinivalkoisesta kuosista ja vaihtaneet sen trendikkäämpään ja siksi skannerini ei siihen reagoi.

Uusi, paaaljon hitaampi skannaus, ehdin melkein lukea kaikkien tuotteiden lisäainelistat. Ei vieläkään. Nyt olen varma, että tässä kohtaa ei ole hiivaa. Ainakaan hyllyssä.

Voi jeekuna! miljoonahyllykilometriä skannattavaa edessä eikä tässä kohtaa kipinä syty. Missä sen toiseksi loogisin sijainti on? En nöyrry vieläkään. Kaikki kylmähyllyt viiteen kertaan läpi molempiin suuntiin. Suuta kuivaa, takaraivoa kärventää.

On se vaan nöyrryttävä. Nyt vaan pitää osata muotoilla lause myyjäneitoselle niin, etten aiheuta hilpeyttä, kunnianloukkaussyytettä tai ylimääräistä punastelua. Töksäytän siis neidille tahdikkaasti: - Anteeksi, mutta en löydä hiivaa.

Vartin tuotelaatikon vieressä kyykistellyt neitonen ampaisee ällityksekseni kuin peura ajovaloissa ja hädintuskin pysyn perässä - no perässä toki, mutta tuntumalla alkukiihdytyksessä.

Neiti loikkii kilometrin mittaisen maitohyllyn puoliväliin, osoittaa ylähyllylle jugurttipurkkien väliin, ei tainnut olla ensimmäistä kertaa leipuria kyydissä.

Eikä ollut kuosi muuttunut.

Epilogi

Kertokaa joku nyt minulle tässä vaiheessa, minkä logiikan mukaan tuorehiiva laitetaan jugurttien viereen? Minun tyhmä pääni on jauhanut tätä löydöksestä lähtien ilman tulosta vrt. hamsteri juoksupyörässä.

Sitten kaljahyllylle hakemaan nektaria beduiinin sandaalille ja kassalle. Oli minulla jo sitä kassissa autossa, mutta joku älytön fiksaatio pakotti ostamaan jotain muutakin kuin 20 senttiä maksavan hiivapaketin.

Vihdoin kaikki tarvittava läjässä, kotiin siis. Olin jopa etukäteen tarkistanut, että jauhojakin on riittävästi briossitaikinaa varten, mutta tiedättehän te: mies & keittiö...

Se on toisen tarinan juoni sitten. Tässä kohtaa hyvää Juhannusta kaikille. Miehille se perinteinen neuvo: vetoketju kiinni veneessä ja nakki kaukana nuotiosta, niin hyvin menee. 

Joskus kulkee, toisinaan sitten taas ei

Tänään ei kulkenut. Rauta oli raskasta kuin - noh, rauta on raskasta. Joskus se vaan tuntuu vielä raskaammalta.

Treenissä ei siis juuri kunniamainintoja saavutettu, mutta kyllä silti taputtaisin itseäni olalle mikäli kädet treenin jälkeen sinne taipuisivat. Kaikki harjoittelu on hyvästä, huonokin.

Aina se sohvalla pötköttelyn voittaa ja on se vaan myönnettävä, että jonkinlainen euforiaan vivahtava tunne käy ohikiitävän hetken ohimoilla, kun istut hikisenä läskeinesi pukuhuoneeseen kiskomaan epätoivoisesti nahkaan liimaantunutta ihokasta irti poimuista.

On nimittäin ihme juttu, että kelmu nimeltään t-paita voi tosiaan istua ihossa kuin paska Junttilan tuvan seinässä. Osittain se varmaan johtuu yläraajojen rajoittuneista liikeradoista, mutta ei se voi kaikkea selittää. Hmmm....salaliitto?

Hilavitkuttimia

Melkein jokainen meistä on joko puolipakolla tai väkisin vietynä käynyt kuntosalilla. Kuka hullu sinne vapaaehtoisesti menisi, minua ei lasketa?

Jokaisella salilla on omanlaisensa laitekanta. Nämä voidaan jakaa kategorioihin karkeasti eli raaka rauta ja vitkuttimet. Jälkimmäisistä löytyy useitakin, mutta minä käsittelen mielessäni niitä outoina, kivoina eli hyödyllisinä, käsittämättöminä ja huonoina. Kaksi viimeistä johtunevat siitä, etten varmaan osaa käyttää niitä niin kuin tarkoitus olisi ja toinen on tietty tämä tauti joka rajoittaa varsin yllättävienkin laitteiden tehokasta käyttöä.

Valitan huonoa kuvanlaatua parissa kuvassa, mutta tarinan kannalta ne ovat olennaisia, joten en voinut niitä poiskaan jättää.


Vatsalihaslaite

Tämän laitteen tuntenevat melkein kaikki; David 130 vatsalihaslaite. Niinhän sitä luulisi. Olen siis jopa käyttänyt tätä joskus nakkisotien aikaan vaan enpähän minä enää muistanut miten tuo puetaan päälle.

Kanssarimpuilijat varmaan naureskelivat mielessään äherrykselleni. Ei siitä sen enempää. 

Sain kuin sainkin laitteen säädettyä itselleni sopivaksi. Yllätys oli kuitenkin suuri, kun ensimmäisen toiston jälkeen jouduin toteamaan, ettei tämä laite tule olemaan treenilaitevalikoimassani sen aiheuttamasta kivusta johtuen. 

Harmi. Nyt joutuu tekemään ihan oikeita vatsalihasliikkeitä.




Yläkerran laite

Yllättäen en tiedä, mikä tämän laitteen nimi on, mutta osaan sentään käyttää sitä huolimatta tiedonvajauksestani.

Hopeanvärisiin tankoihin lisätään sopiva määrä romua mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että lykkäät kuitenkin liikaa linttejä joko testosteroni-/feromonihöyryissäsi tai muuten vaan kuvittelet olevasi vahva.

Tästä seuraa ensinnäkin se, ettei käsiä saa ujutettua alempana sijaitsevien mustien patukoiden taakse aiheuttamatta naurunpyrskähdyksiä tovereissa, jotka seuraavat käärmetanssiasi vempeleen kanssa.

Liiat romut pois ja tahkoamaan. Sitä jäi silti liikaa. Perkl! Periksi ei anneta vaan juntataan valitulla helvetillä 3 * 10 vaikka taju pakenee ja spagetti pehmenee.

Kiva laite, jos olisi älyä laittaa soveliaan kokoiset killuttimet tankoon. Vaikuttanee oletettavasti kivusta päätellen etupuolen hartiaseutuun.

Leuanvetolaite

Joo, en tiedä tämänkään oikeaa nimeä.

Rautaa taaempana sijaitseviin ripustimiin, hanuri jakkaraan ja kahvoista pumppaamaan. Voi tehdä myötä- tai vastamäen otteella, epäilisin, ettei kuitenkaan niiden kombolla kuten eräs lapsuudenkaverini tapasi tehdä leuanvetoja eli ns. ristiotteella.

Jos painaisin 40 kiloa, tietäisin jaksavani tehdä kymmenen leuanvetoa kertaa kolme.

Vaan en paina.

Ihan kivan oloinen laite, mutten välttämättä osaisi kaivata, jos se jostain syystä poistuisi valikoimasta.

Samat ja paljon enemmän saa tehtyä taljoilla, joista en sen suurempaa puhetta pidä. 

Kaikkihan ne tuntee.

Joku soutuvehje

Romua tankoon, tissit lautaan ja jynkkäämään. Lievästi omalaatuisen oloinen laite, jota on kuitenkin joka kerta pitänyt hiplata, koska siihen voi laittaa noita miehekkään sinisiä linttejä nolaamatta itseään täysin.

Nyt kun tuli miehekäs väri puheeksi, niin tiedättekö, mikä on salin miehekkäin väri?

Sehän on ihan loogisesti punainen: 25 kilon lintat ovat kirkkaanpunaisia ja Miesten painot tummanpuhuvan punaisia. Metallia niissä on suunnilleen saman verran kuin keskikokoisessa goottipojassa eli 50 kiloa.

Jotenkin hiipii mieleen, että aikanaan on feng shui päässyt kiepsahtamaan ihan nurin päin. 

Ensin kävi mielessä, että nainen on suunnitellut värimaailman, mutta hylkäsin sen kahdesta syystä: en ole nähnyt millään salilla vaaleanpunaisia linttejä ja minä en millään jaksa uskoa, että se painavin ay-aktivistin satama-altaaseen upottaja naisen mielestä voisi olla punainen. Voin toki olla väärässäkin.

 Terminaattori (ei mahda olla oikea nimi)

Tämä lienee jonkinlainen suur-innovaatio klassisen mutkaraudan korvaajaksi.

Sen voin kertoa, että kymmenen kilot "korvikset" ovat melko maksimit per puoli tässä helvetinkoneessa.

Liikerata on niin ihmeellinen, että loppupään vääntö sulaa ihan ihmeelliseen kiertoon.

Vaikken Arnoldin veroinen voimiltani olekaan, uskallan väittää jerkkua löytyvän sen verran, ettei noiden linttojen pitäisi meikäläistä vielä selättää.

Olen nimittäin perinteisellä Scottilla saanut ihan lähipäivinä huomattavasti paremman tehon ja kohtalaisen ehjät suoritteetkin isommalla rautamäärällä, ei toki mitenkään merkittävän suurella, mutta kuitenkin.




Äijästä neidiksi

Se siitä ja äijäpuolen vekottimista. Huomasitte varmaan, etten ole sisällyttänyt mitään varsinaisia äijälaitteita esittelyyn.

Siihen on kaksi syytä. Aiemmin kertoilin jo kokeilleeni vapaita rautoja kuten kyykkäystä, maastavetoa, kahtakin erilaista prässiä ja ehkä sitä kaikista suosituinta, joita tuollakin salilla on neljä kappaletta ja siitä huolimatta ne ovat aina varattuja: penkkipunnerrustelinettä.

Jokainen niistä niistä tuottaa jossain määrin sietämätöntä tuskaa, jopa tuo punnerruspenkkikin, mutta se johtuu äärettömän jumissa olevista selkälihaksista. Pitäisi varmaan käydä joskus hierojalla. Jos olisi varaa.

Neitisalin aarteita

Istuva härkä (nimi muutettu)

Kuva on hieman hämärä, mutta tämä oli ihan pakko näyttää.

Tässä sielu lepää ja jalat huutaa armoa, mutta mikä tärkeintä, ei satu selkään vaikka kuinka runttaa. 

Ja kun "naisten" puolella ollaan, tuohon voi laittaa ihan miehekkään määrän laattaa.

Alatalja

Huijasin. Kyllä mun yksi tuttu laite pakko esitellä, se on tämä alatalja, jolla tehdään soutuliikettä.

Olen varmaan jo kyllästyttänyt teidät rajoittuneisuudellani, mutta: tällä vehkeellä saan ruutia koko takakropalle ylhäältä alas.

On äärimmäisen inhoittava kokemus isolla raudalla, varsinkin jos tällä tekee liikkeet niin kuin kuuluu eikä kolistelijatyylillä.

Olen aiemmista vuosista sen oppinut, että mikäli liikeradat ovat oikeat ja liike tuntuu inhalta, se mitä todennäköisimmin myös tehoaa kivoja laitteita nopeammin.

Allekirjoitan tuon jonkun muun keksimän väitteen.





Käänteinen linkkuveitsi

Annoin tälle nimen liikeratansa vuoksi. Tuo ylempi sininen makkara käännetään noin 90 astetta alemman nakkiparin suuntaan.

Laitetaan haarukka miehekkäästi noin pakan puoleen väliin - minun tapauksessani 45 kilon välikköön.

Sitten ujuttaudutaan suunnilleen "syöksylaskija muna-asennossa" -asentoon siten, että lättäräpylät ensin alanakkien väliin ja sitten kihnutetaan hanuri jakkaran ja ylämakkaran väliin.

Viimeiset rukoukset ja sitten vaan ruotoa suoraksi. Helppoa kuin siskonmakkarasoppa.

On ihan ihmeellistä todeta, ettei näistä vemputtimista tule minkäänlaista tuskaa jollei lasketa pientä häpeää, mikä oman massan ja selätetyn raudan suhdetta miettiessä tulee.




Pötikälle ryhtiä

Kun on tuota läskilouhosta kertynyt, ja muutenkin - täytyy pitää huolta vatsalihaksistakin. 

Näillä massoilla normit vatsalihasliikkeet eivät ole oikein efektiivisiä elikkäs tehokkaita.

Kyllä minä sitten kun laihdun ja muita kansantarinoita...

Tuo on kuitenkin mainio vehje kyljyksille ja kiusaankin tuolla itseäni jokaisella treenikerralla.

Sen yhden aiemmin mainitun vatsalihaskoneen hylkäsin hyvästä syystä, erään toisen hylkään huonosta syystä.

Tätä palstaa saattavat lukaista vähän nuoremmatkin, joten koetan kuvailla laitteen liikerataa, jonka vuoksi en ole siihen koskenut ensimmäisen kerran jälkeen: doggy style miehen näkökulmasta ilman partneria. Ikään kuin ilma***** MM-kisoissa olisi.


Pec Deck eli tissikone


Tässä on ehkä planeetan paskin kokeilemani Pec Deck, mutta minkäs teet.

Laitteen tarkoitushan olisi eristää rintalihasharjoite kohteeseen, mitä tämä kammotus ei tee.

Ehkä joku tuostakin vehkeestä pitää, mutta itse kaipaisin sitä mallia, jossa kädet ovat 90 asteen kulmassa kyynärpäästä ylös ja työntö tapahtuu mukavammalla liikeradalla.

Tuo laite sopinee puunhalaajille ja maailmanomistajille. Minulle ei. Tämän voi viskata Jimmy Hoffan seuraksi.

Ehkä Kannusillanmäessä elokuussa remontista toipuvan pommisuojan salin laite voittaa tämän vitkuttimen.

Kontulan pommisuoja on kyllä optimaalinen paikka Putlerin vinksahduksen varalta: sijaitsee tuhat kilometriä maan alla.

Sinne ei herralle myydä edes kertalippua edes hänellä ei ole niin isoa yleisavainta, jolla Pandora olisi hänelle suotuisa.

Tämmöistä tänään. Lupaan olla kirjoittamatta mitään näistä punttisaliseikkailuista, jollei mitään maininnan arvoista tapahdu.

Tosin, koska maininnan arvo on minun päätettävissäni, voi vain todeta: turha lupaus.

Punttisalilla

Käytiin taas serkun kanssa näyttämässä muille mallia miten se rauta nousee. Huonostihan se vielä näillä käyntikerroilla tuntuu liikkuvan, kolme käyntikertaa sentään vasta takana.

Ottaa se silti pienen egon päälle, kun mummeli lykkää isommilla painoilla - no ei ehkä sentään mummeli, mutta pirun kovakuntoisia vaareja siellä on muutama.

Vaarilta pataan

Erehdyin edellisellä kerralla yhtä vimputinta kokeilemaan sellaisen heiveröisen näköisen vaarin jälkeen, samoilla painoilla kuin vaari. Olin jo sivusta seurannut miten ukkeli siinä muina miehinä teki sarjaa samalla kun rupatteli muiden vaarien kanssa.

Neuvo 1: älä ikinä laita yhtään levypainoa tuntemattomaan laitteeseen kokeilematta sen säätöjä ja liikerataa.

Neuvo 2: älä katso, millä painoilla muut treenaavat. Aloita niillä pienillä, niin aina voit pelastaa kasvosi sanomalla, että lämmittelen vain tuota toista laitetta varten - jonka toiminnan toivottavasti tunnet. Tässä olisi melkein kolmannen neuvon paikka, mutta tyydyn toistamaan itseäni: ei kahta itsellesi tuntematonta laitetta peräkkäin ettei tule tupla-bogey.

Hyvähän noita neuvoja jälkikäteen on jaella. Minä menin tosiaan sellaiseen värkyttimeen, jossa istutaan ja vedellään kahvoista romua itseen päin. Periaatteessa aika helppo nakki, mutta outo liikerata ja otteen kohta kahvasta ovat merkitseviä.

No joo, eipä ollu helppo nakki. 40 kiloa vaarin mallin mukaan. Eka kymppisarja meni melkein siedettävästi, toisella alkoi kolmannen toiston jälkeen tuntua jo aika jännältä. Vedin kuitenkin hauskojen ilmeiden ja ähinän saattelemana loppuun.

Kolmas sarja olikin ilmeitä, ähinää ja rimpuilua. Ei vaan antanut luonto periksi. Vaareja nauratti, minua itketti. Oli pakko poistua "naisten" puolelle eli salihuoneeseen, jossa on vain laitteita. Hävetti ja *tutti aika melkoisesti.

Täähän on kivaa

Tänään sitten olin viisaampi ja otin sarjoja ns. järkevillä painoilla kun oli aika monesta vitkuttimesta jo perstuntuma eli noin 10-20 kiloa alemmilla lähtöpainoilla veivasin. Serkkukin oli nöyrtynyt samaan ajatukseen.

Itse asiassa oli todella kivaa treenata tämä kolmas kerta ja ensimmäistä kertaa alkoi jo tuntua siltä, että harjoituksessa on a) jotain järkeä ja b) havaittavaa tehoa eikä voima lopu typeryyden takia heti alkuunsa.

Punttisalin asukit

On tullut tietenkin tehtyä havaintoja muista salilla kävijöistä vaikka fiksu keskittyisi omaan harjoitteluunsa ja poistuisi nöyränä sen jälkeen kotiin. Mutta kun ei vaan voi. Siellä on niin paljon erilaisia tyyppejä ihmisistä paikalla, että väkisinkin tulee kiinnitettyä huomiota tietynsorttisiin harjoittelijoihin.

Tässä muutama lajityyppi:

Urheilijat:

Tämän lajityypin edustaja on sinällään tylsin, mutta toin siksi julki, että urheilija käy tekemässä oman treeninsä, ei tuijottele muita, tekee tiukan setin eikä jää lorvimaan tai juoruamaan. Näin minun kuuluisi treenata.

Mummit ja vaarit:

Nämä ovat hauskin tyyppikategoria salilla, sillä he nauttivat harjoittelusta ja muiden senioreiden seurasta. Mummot ovat sitäpaitsi pirun notkeita ikäisikseen. Kannatan ehdottoman vanhusten ohjattua kuntoliikuntaa. Näkyy tekevän tehtävänsä.

Tämän lisäksi mummeleita on kiva auttaa, jos eivät yllä johonkin vitkuttimeen tai on joku muu ongelma.

Senioreilla juttu luistaa myös meidän mukanuorempien kanssa. Se on tänä päivänä aika harvinaista, että täysin umpituntemattomien kanssa heitetään läppää ihan spontaanisti.

Jotain kummallista siellä salilla tapahtuu.

Kolistelijat:

Tähän kategoriaan kuuluvat jostain käsittämättömästä syystä suhteellisen timmit kaverit. Olen joskus aiemminkin saman lajin yksilöihin törmännyt. Onko syynä narsismi, pieni ego vai mikä ihme, että ne tangot pitää kovan sarjan jälkeen pudottaa metristä lattiaan.

Juu, saatte kyllä huomiota, mutta ette välttämättä sellaista kuin ehkä toivoisitte - lähinnä ehkä seuraavan kategorian tipusilta.


Haarapääskyt:

Ah. Silloin kun väsyttää tai treeni ei kulje, on niin ilo silmälle tiirailla näitä otuksia. Aina niin notkeita ja hyvärunkoisia.

Venyttelevät mielellään äijäpuolella - varmaan miellyttääkseen minua, erehdytän itseäni luulemaan. Älkää pliis herättäkö!

Nämä ne vasta notkeita ovatkin spakaateineen ja muine levityksineen. Minkähän vuoksi venyttelyjen suurin intensiteetti tuntuu keskittyvän lonkkien availuun, balettitanssijoitakohan ovat kaikki tyynni?

Maahanmuuttajat:

Arvaan jo kipinöinnin lukijan silmässä, kun pikavilkaisulla näkee otsikon. Tähän täytyy vain todeta, että salilla käyvät yksilöt ovat erittäin hyväkäytöksisiä ja avuliaita.

Tässäkin ryhmässä on yksi poikkeus, he eivät ole kansallista vähemmistöämme eivätkä väriltään meitä merkittävästi tummempia. Mutta eipä siitä sen enempää, jottei tule lisää leimoja otsaa.

Serkut:

En osannut Jakkea muuhun kategoriaan sijoittaa. Übermukava jätkä. Jaksaa kuunnella meikäläisen loputonta tajuttomuudenvirtaa lähes loputtomiin asti. Milloinkahan sillä naksahtaa?

Lähtee mielellään treenaamaan aina kun aikataulut osuvat yhteen.

Harmittaa jo etukäteen, että elokuussa treenipolut eroavat kun lähisali valmistuu remontista. Työttömälle on kallista lystiä käydä kolmenkymmenen kilsan päässä salilla. Edes julkinen liikenne ei sitä halvenna, kun lipun hinnan joutuu maksamaan joka kerralla kahdesti.

Onneksi tuon kanssa törmäillään satunnaisesti muutoinkin.

Käppänät:

Näitä esiintyy harvalukuisina parvina - useimmiten parittain - saleilla. Kuolevat äkkiä sukupuuttoon tai sitkeimmät transformoituvat mummi&vaari -lajityyppiin.

Tuntomerkkeinä näillä on yleensä se, että siinä kuin muilla patti on hauiksella, niin näillä se on huomattavasti suurempi, mutta alempana.

Myös bessewisseriys on näille kääkylöille lajinomaista. Jos näille järjestettäisiin koiranäyttelynomaisia, tämä ominaisuus puuttuvana johtaisi hylkäykseen.

Kirjoittelevat myös jorinoita, joiden kuvittelevat muka muita kiinnostavan.

Käppänöitä tuijotellaan salilla kuin harvinaisia lintulajeja siihen asti kunnes käppänä poistuu tai tekee perhana pesän salille.

Minäpä en poistu. Siinähän tuijottelette! HÄHÄ! 

Arkihaaste 5/5: Pensselikäsi avautuu

Arkihaaste 5/5: Pensselikäsi avautuu

29. huhtikuuta 2014 kello 15:18

JulkinenKaveritVain minäMukautettuLäheiset kaveritPerheNäytä kaikki listat...Espoo, Finland -alueKiinnostukset ja pelitPerhekuvatPelikaveritTakaisin

Pensselikäsi tässä moi!



Pyydän isäntäni puolestani anteeksi, ettei päivitystä tullut eilen. Huutaa myös taustalta, että pyhä ei ole arki. No ei olekaan, tollo! Koittaa selittää, ettei pyhänä mitn arkihaasteita ole. Ai ei vai? No, olkoon tällä kertaa.

Asiaan. Maanantai alkoi jäpäleissonin normaaleilla tarhaanlähtörituaaleilla: en pue, en käy pisulla, menen piiloon, leikin nukkuvaa ja sitä rataa.

Suti se on minun rattoni

No päästiinhän sitä sitten liikkeelle. Jäpäleisson portista sisään ja morjens. Äkkiä aamupalalle Viisikko -tyyliin, hieno päivä edessä ja pikku motivaatiomoottorikin laittoi asenteen kohdilleen. Isäntä ei pidä mitään kiirettä aamulähdöissään, joten aamiainen nautittiin kaikella sillä hartaudella mikä kuviteltavissa on. Kahvin jälkeen vielä yksi rituaali, josta minä en pidä enkä siitä halua sanoa tässä enempää.

Pihalle ja suti lapaseen elikkäs mulle. Tiedättehän, että maalaaminen - minkä tahansa maalaaminen - on hienoa terapiaa muutenkin käyttämättömille aivoille. Mieli lepää niin, että melkein kuorsaus kuuluu.

Isäntäni typeryyttään luuli, ettei sitä flow:ta mitään voi katkaista. Seinänaapurin poravasarat, venäläiset voimasanat eivätkä muutkaan sulosoinnut häirinneet millään tavoin. Ukko oli kuin umpiossa. Taisi nukkua.

Ellu ja Veke

Kupla poksahti puolen päivän maissa, olin ehtinyt puolisentoista tuntia toteuttaa isännän perversiota veljeni Kätösen kanssa urakalla. Kätönenkin lähettää teille terveisiä. Seinänaapurista seuraavana asuu eläkeiän ylittänyt pariskunta, sanotaan nyt vaikka Ellu ja Veke.

Veke paukkasi omalle terassilleen ja siinä sitten isäntä vaihtoi kirvesvarret ja yritti saada mut ja broidin hommiin. Veke kyseli niin ufoja juttuja, että keskittyminen meni täysin vastausten keksimiseen. Sitten entréen teki Ellu. Sama show. Onneksi keskittyivät sitten toistensa kehumiseen ja hyvien neuvojen auliiseen jakamiseen grillikalusteita siirrellessään.

Kaasugrilliä saivat puolen tunnin neuvottelujen jälkeen siirrettyä noin metrin. Tehokasta. Onneksi menivät pois ja homma jatkui poravasaran sulosointujen ja muun edellä mainitun tahtiin, muttei se haittaa kun virta vie ja suti liikkuu.

Isäntää alkoi nälättää ja *tuttaa kahden jälkeen. Tähän asti päästiin:



Loppupäivä meni melko tehokkaasti kunnes Ellu ilmestyi taas pälpättämään jotain josta isännän tajunta ei enää ottanut selvää. Vastaukset olivat tyyliä "Juuri näin", "Ehdottomasti", "Olen samaa mieltä".

Isäntä nääs on huomannut aikoja sitten, että kana lakkaa lähentelemästä jollei sitä syötä. Päti myös Elluun.

Lopu perkele

Homma oli ihan tolkuttoman pitkä siellä loppusuoralla. Ihan kuin neljän sadan metrin juoksun loppusuora olisi sadan kilometrin mittainen. Onneksi isännän vaimo tuli jeesaamaan töidensä jälkeen syötettyään aina niin hyväntuulisen jäpäleissonin - joka muuten ei tainnutkaan syödä illallisella mitään, joka taasen saa aikaiseksi iloa ja hyvää kaikille läsnäoleville kuten arvata saatatte.

Isäntä ja emäntä sinkoilivat vuoron perään riiviön perään milloin minnekin ja desibelit ohittivat naapurin pv:n kevyesti. Jossain kohtaa emäntä kyllästyi saatuaan oman osuutensa ja nappasi pikku pelsepuupin mukaansa.

Ihana hiljaisuus. Paitsi mua ja broidia alkoi väsyttää siinä vaiheessa jo aika reilusti, mutta orjapiiskuri oli sitä mieltä, että maalaatte tai itkette ja maalaatte ennen kuin taivas itkee.

Ei siinä mitään. Ulvoimme tuskasta, anelimme armoa, mutta tuo perhanan imbesilli ei antanut periksi. Saimme urakan valmiiksi siinä vaiheessa, kun taivas tirautti parit ilonkyyneleet upean lopputuloksen tähden. Kello oli tässä vaiheessa noin kahdeksan illalla.

Tämmöinen siitä sitten tuli:



Pensselikäsi kiittää ja poistuu areenalta.

-PK

Arkihaaste 4/5: sutia ja jättilinnunkakka

No niin piltit: ennen käytiin töissä ja koulussa lauantaisinkin. Ja saunassa, kerran viikkoon.Työtä oli siis minunkin tekemäni, aurinkoisessa paahteessa kypsyy possu ilman grilliäkin kun koko päivän kääntelee.

Sutilointia

Aikaisin aamulla, jolloin kukko vielä kuorsasi orrellaan, ryhdyimme valmistelemaan vaimon kanssa päivän työsarkaa runsaalla aamiaisella Viisikko -tyyliin. Muistattehan Viisikko -sarjan, josta minulle jäi päällimmäiseksi mieleen se, että vaikka tämä sakki olisi vain ollut menossa naapurilta jauhoja lainaamaan, niin aina mukaan lastattiin rekka-autolastillinen eväitä, etteivät pikku piltit vain nääntyisi seikkailujensa keskellä. Useimmiten eväät syötiin vasta seikkailun jälkeen kotona - muistini mukaan.

Miten tämä taas lipsahti sivuraiteelle, ei voi johtua nälästäkään, sillä otin keittoa tunti sitten ja juuri sihahti yksi auki. No, niin tai näin. Päivän epistola oli viime kesänä rakennetun perkolan maalaus.

Tässä ilman vaatteitaan, ei siis vaimo vaan perkola (siis tuo typerännäköinen puuhäkkyrä), vaimo syö eväitään voirasiasta

Uskokaa huviksenne, että tuollaisessa kolossissa riittää piperrystä helposti kahdeksi päiväksi. Painettiin suti mutkalla maalia lautaan yli kuusi tuntia eikä tätä kirjoittaessa näytä edes puoliksi valmiilta. 

Jättilinnunkakka

Viiden kieppeissä päätin, että nyt lähden sutimaan kohden ääsmarketin kaljahyllyä. Kyllä kuuden tunnin sutina olvin väärti on. Miten väärässä sitä ihminen voikaan olla: olvi ei ollut vielä lähimainkaan ansaittu. Hyvin hutiloitu on tuplasti tehty on tämän porinan opetus.

Valitettavasti tästä toheloinnista ei ole kuvia, koska sankari oli liian ällistynyt mihinkään älylliseen toimintaa seuraavat puoli tuntia. Yritän kuitenkin maalata teille kuvan näppäimillä. Peruutellaan siis aikakoneella hetkeen, jolloin alkoi mieli tehdä olvia - siis oikein huolella.

Tuumasin vaimolle, että nyt saa riittää, meitsi lähtee. No enhän mä siitä mihinkään lähtenyt vaan jäin tolloilemaan jotain huudeille kuin Latelan torvelot konsanaan. 

Olin maalannut rakennelmaamme naapurin puolella ja sain happy endingin niiltä osin. alas tikkailta ja picassomaista taideteosta ihastelemaan. Päätin siinä sitten laittaa tikkaat läjään, mutta ihan yks pikku juttu unohtui jonka seurauksena jättilinnunkakka ilmestyi naapurin terdelle.

Huomasin kyllä heti, ettei ruskeaan terassilautaan sovi valkoinen puolihimmeä akrylaattimaali. Pinkaisin omalle puolelle välittömästi. Syytä en tiedä. Piiloon, karkuun vai jotain muuta? Seisoin siinä sitten lapaset maata kohden ojennettuna toljottamassa upeaa läikkää. Sen verran lähti ääntä, että mainitsin vaimolle asiasta.

Nakitin vaimosen hakemaan jynssäysvälineitä, maalia oli nimittäin myös paidassa, housuissa ja toisessa lapasessa melko riittävästi. Tässä kohtaa kiitos jeesukselle ja Tikkurilalle vesiohenteisesta maalista.

Parikymmentä minuuttia siinä perseet pystyssä hinkattiin, mutta hyvin se pois lähti onneksi. Olisi muuten joutunut turvautumaan salaiseen aseeseen.

Menin S-markettiin. Ostin enemmän kuin yhden olvin. Kiitos ja hyvää yötä! 

ps. Ei ole vaimollakaan paahteisen päivän jälkeen kaikki kanootit tapulissa: jäpäleissön pyysi näkkileipää ja vaimo kiikutti sen mulle.

Arkihaaste 3/5: Hiippailua ja kaalisoppaa

Jos olo oli eilen rapsakka, niin tänään vähintäänkin kuohkea: oikeaa kättä ei kärsi laittaa kunnolla koukkuun, ojentajan alaosa on liekeissä, minä en. Pökkelöt eli jalat ovat a) eriparia b) tönkömmät kuin zombiella.

Olikohan tässä sittenkään mitään järkeä? Oli kultareunuksinen ajatus kävellä tänään palauttava kuntolenkki kauniissa kevätsäässä. Jäi ajatukseksi. Olen tänään kävellyt lähinnä Saarniraivion kolmiossa olohuone-vessa-keittiö, hitaasti ja varovaisesti.

Takapihan blues

Huomenna pitäisi maalata takapihan perkola, voi olla että olen enemmän neuvonantajana ja laitan perheen hommiin. Pelkäänpä kyllä, että minä ulisen ja maalaan hienosta suunnitelmasta huolimatta.

Sain minä jotain aikaiseksikin sillä rintamalla: dyykkasin pahvia roskiksesta - tämän tein kaukoviisaana jo sunnuntaina ennen keräilyauton käyntiä, lälläslää. Nyt on terassi pahvitettu, tervetuloa roiskeet!

Tuli myös vilkaistua uudemman kerran kaasugrilliä. Huh, mikä näky! Onneksi pullossa oli vielä kaasua ja sianihratuubi melkein täysi. Parikymmentä minuuttia täydellä kaasulla ja johan lähti kottaraisenpesät ja muut ellotukset. Nyt on grillikin valmiina huomiseen orgiaan.

Keittoa, saatana!

No tuli tuossa päivän mittaan nälkäkin. Vaimeissa muistoissa oli vaimon toive keitosta(ei Jampe sellaisesta) ja muistin nähneeni Kaappaus keittiössä Kari Aihisen vääntämässä jotain soppaa. Resepti netistä  ja Lidliin.

Noista plus linkin muista vermeistä sen pitäisi syntyä. Aihisen mukaan on hyvää. Saa nähdä, valehteliko jätkä. Voi tulla Turun keikka.

Resepti täällä: 

http://www.mtv.fi/ohjelmat.shtml/kotimaiset/kaappaus_keittiossa/reseptit/1882922/2-jakson-reseptit-raumalta-edullisia-ja-terveellisia-ruokia

Tarttuipa sieltä mukaan myös herkkiksiä, tuorejuustoa ja pekonia, näistä tulee kivoja ja makoisia palleroisia keskenään. Jottei Sika-Harrin opettavat ruhjeet unohtuisi, pitihän sitä possun ulkofilettäkin ottaa ja kyytipojaksi Rosamundaa amerikkalaisen tsatsikin(oletan olevan samaa tavaraa eri nimellä) kaveriksi. Kyllä Mähöstä nyt harmittaa.

Ei tässä tämän ihmeempiä. Saa laittaa parhaita kesägrillin täytteitä vinkiksi, jos siltä tuntuu. Bon Hepátit!

Arkihaaste 2/5: Viisitoista kesää sohvalla

No, tarkalleen ottaen otsikko ei ihan pidä paikkaansa; en minä koko tuota aikaa sohvaillut ole. Harrastin ennen selkärankareumaa viisi vuotta kamppailulajia nimeltään Kwan Nyom Hapkido. Se on karkeasti verraten korealainen vastine Hokutoryo jujutsulle eli kohtalaisen rankka ja sitä kautta kuntoa ja koordinaatiota kasvattava laji. Ei siitä sen enempää, en ajatellut pitää siitä lajiesittelyä.

Eräänä viime pääsiäisen pimeänä yön tuntina turinoimme pienessä siivussa serkkuni Jaken kanssa niitä näitä, sen suurempia totuuksia ei varmaan kummankaan suusta päässyt. Juttu kuitenkin jossain kohtaa luiskahti huonoon kuntoon joka oli tullut ilmi tätini ja Jaken äidin Tuulian auton jumittuneita renkaanmuttereita vääntäessä ristikkoavaimella.

Jo päiväsellä tuli todettua, että käsivarret ovat kuin hyvin keitettyä spagettia, ei todellakaan al dente. Olo kyllä oli rapsakka renkaanvaihtosession jälkeen ja oli siinä kaltevalla pihalla pari jännitysmomenttia auton omalla nosturilla nostaessa, mutta ei siitäkään sen enempää koska en aikonut myöskään pitää oppituntia "Näin älä vaihda renkaita autoosi".

Asiaan: ainoa älyllinen ajatus siihen aikaan vuorokaudesta niillä piristeillä oli, että voisi taas alkaa kuntosaliharjoittelun. Tietysti se lyötiin siinä lukkoon kuten myös muutama älytön juttu, joista ei - yllättäen - sen enempää, koska... jne.

Aamupalasella silmät sirrillään alkoi klassinen dementikoiden kerhon kokous asiaankuuluvine antimineen, paahtimesta useamman sortin leipää paahdettuna, kahta eri juustoa, leikkeleitä, tomaattia, kurkkua, paprikaa, nektaria suussa pyörivälle sandaalille eli appelsiinimehua ja päälle putkimiestä. Meinasi tulla jonoa veskiin, muttei siitäkään sen enempää.

Kokous julistettiin alkaneeksi epämääräisellä mörinällä maiskutuksen lomassa. Hallituksen yhteisellä päätöksellä älyttömät lupaukset kumottiin huojentuneiden huokausten saattelemina. Varovaisesti käytiin myös keskustelua tuosta viimeisestä, oliko älyä vai ei. Vaimealla enemmistöpäätöksellä todettiin salilla käyminen järkeväksi ja päätettiin kokous sekä ensimmäinen treeni alustavasti. Voisi sitten sanoa ettei tää ollutkaan mun juttu enää mikäli ei maistuisi jostain syystä.

Tänään sitten koitti lupauksen lunastuksen aika. Aamulla viisas tankkaus reilusti ennen treeniä (ks. Lenkillä). Sitten etsimään kamppeita reppuun: minkähänlaisia kuteita siellä nykyään käytetään? Ei mahtaisi muiden treenauksesta mitään, jos nykäisisin viisitoista vuotta vanhat - siihen aikaan upeat - salihousut ja vermeet päälle. Eipä silti: joskus sitä ihminen on itseään viisaampi. Olin nimittäin aikaa sitten luovuttanut ne matonkuteiksi ja salikengät olivat päätyneet edesmenneen koiraneitini suoliston kautta ojanvarteen.

No, sain täytettyä repun vanhasta muistista roippeilla, jotka suunnilleen tarvitaan salilla. Paitsi etten tarvinnut niistä puoliakaan. Ylivarustelu onkin aina ollut paras(?) ominaisuuteni. 

Muistelin kauhunvärein kymmenen viidentoista vuoden takaisia treenejä - silloin tosiaan treenasin lujaa, ns. tosissani. Asuin niillä huitteilla Kontulassa ja sali oli Vuosaaressa. Treenit olivat kovia ja tämmöisestä käppärästähän sokeri ja muu liemi lähtee kuin rättiä vääntämällä ja usein treenin jälkeen kaupan jonossa filmi alkoi räpsyä silmissä. Siinä kohtaa karkkivalikoima kassalla oli taivaan lahja.

Pakkasin mukaan kivennäisvettä, juotavan jugurtin ja banaanin. Treenit kestivät vain hieman reilun tunnin, joten aavistuksen liikaa evästä tuli mukaan. Palattuani heitin juotavan jugurtin avaamattoma roskiin sen muhittua tuntikausia lämpimässä.

Reppu kiinni, urku auki ja nokka kohti Kontulan Kuntokellaria, koukkasin siinä pikku piston huudeille ja serkku kyytiin. Tässä kohtaa ei enää jarrutella vaikka aavistuksen olikin olo, että onkohan aamupala tulossa ulos. Kuvittelin kaiken.

Auto parkkiin ja menoksi. Hissillä kilometrien syvyyteen. Onkohan tämä sali tehty vanhaan hiilikaivokseen? Ulos hissistä ja pikemminkin sisään, jos tarkkoja ollaan, muttei siitä sen enempää.

Ei kun kassalle pankkikortin kanssa neidille maireasti hymyilemään. No, ei ihan kuten kuva kertoo. Tämä neiti oli vähän tylymmän sorttinen: "Rouva on hyvä ja työntää mynttinsä reikään. Ei pankkikortteja, kiitos, nam!"

Jassoo. Onneksi oli viitosen seteli jäänyt homehtumaan joltain reissulta josta ei tässä sen enempää. Raha aukkoon, paina nappia ja nautiskele. Missä on vaihtorahat riivatun romu?! "Rouva on hyvä ja lukee näytöstä: saadaksesi mahdollisen vaihtorahan paina Peruuta." Joopa joo. Joku työtön Microsoftin koodari on siis tämän helvetinkoneen rakentanut ja aiheuttanut viattoman kassaneidin soppajonokierteen.

Jopas alkoi jännästi. No, aarteet lukittavaan kaappiin, kuteet päälle ja salille, joka oli valtavan kokoinen ainakin meikäläisen mielestä. Kuvien koot meni tietysti tuolleen jännästi kännykkäkameralla, jonka merkkiä en moisten otosten jälkeen kehtaa kertoa.

Ensimmäiseksi muutama polkaisu kuntopyörällä - minä tosin halusin nakutella tekniikkaa viereiseen säkkiin, kun tuntui ruoto olevan jumissa. Kahdessa minuutissa totesin, ettei minulla mitään tekniikkaa enää ole kahdeksan vuoden tauon jälkeen ja palasin nöyränä kuntopyörälle. Jakke oli jo ehtinyt lämpimäksi siinä vaiheessa, joten itse asiaan eli rautaan käsiksi.

Jakke on äijä, joten ensimmäinen laji oli tietysti jalkakyykky. Otettiin kevyesti, Jakke vähän isommilla, minä tangolla. Olipa kevyttä rautaa, onkohan tanko alumiinia. Riehaannuin täysin ja kilautin seuraavalla vuorolla rouheasti kympin lintit tankoon. Tämähän sujuu! Pari satsia noilla rajuilla painoilla tanko(mies) mutkalla.

Vitsi, päheetä, enhän mä olekaan NIIN huonossa kunnossa. Paluu todellisuuteen: maastaveto. Eka setti ja rautaa noin 50 kiloa tangossa. Meni voiman puolesta ihan kohtuullisesti, toinen setti, kolmas veto: salamanisku selkärangassa. Ai niin, mullahan on tämä tauti. Motivaatio tipahti nopeammin kuin tanko kädestä.

Huikka kivennäisvettä ja kohti uusia pettymyksiä - Jakke jäi vielä tekemään vetosarjansa loppuun: penkkipunnerruspenkkiin ja pelkällä tangolla mallailua. Juuei, yläselän lihakset hellänä joten ei pysty makailemaan noin kovalla alustalla. Olin tuonkin unohtanut tyystin.

Loppuaika olikin sitten tutustumista laitteisiin, jotka on keksitty minun viimeisen punttisalikäyntini jälkeen, ei kuvallisia saati muitakaan ohjeita. Onneksi Jakke jeesasi. Yksin olisin ollut hukassa. Ei, emme siellä kaksistaan olleet, mutta tiedättehän rautaisen miehisen itsetunnon - se on illuusio, joka myös estää kysymästä apua tuntemattomilta.

Siirryimme "miesten" salin puolelta "naisten" salille ja sitten homma alkoi jopa luistaa siinä määrin, että motivaatio palasi ja ensi maanantaina mennään uudelleen. Sielläkin oli tosin laitteita, joiden logiikka ei täysin auennut, mutta seuraavalla kerralla menenkin siellä semmoisiin laitteisiin, mitkä tunnen ja tiiraan salaa, miten muut niitä ihmetyksiä käyttelevät, kyllä se siitä aukeaa.

Olo on nyt kuin norsupallolla matsin jälkeen, euforiasta ei tietoakaan, mutta silti: suosittelen. Kiitos ja näkemiin, huomenna uudet kujeet.