maanantai 17. elokuuta 2009

Suur-Törni, Suurpeli 09, Suuri värikuulamyrsky, you name it

Tulipa sitten tuokin koettua. 9 tuntia värikuulahelvettiä 608 muun kisaajan kanssa paahtavassa auringossa ja kottaraisen kokoisten hyttysten syöttinä. Hikeä, väsyä, jännäkakkaa ja jossain vaiheessa jopa pelkoa. Siistiä! Voinko ilmoittautua jo seuraavan vuoden pöhinään?

Päivä alkoi kuten mikä tahansa normaali lauantai. Herätys 7:30 luksusmökistä, runsas ja monipuolinen aamupala, ruumiintoimintojen tarkistus, maastovarusteiden pukeminen ja repun pakkaus. Sitten hikisenä käkittiin torpassamme odotellen tiimimme toisen mökin yhteydenottoa.

Hikeä pukkaa, kello on jo 8:35(piti olla sotatoimialueella 9:00). Invaasio kavereiden mökille, ukot kuin ellun kanat. Me jätimme toverit ja lähdimme omin nokkinemme noin viidentoista kilometrin päässä sijaitsevalle taistelutantereelle. Käännyttyämme korpitielle havaitsimme, että myöhästyminen oli strateginen virhe: autojono ulottui edessämme kahden kilometrin päähän. Jonotusta kolme varttia ja auto parkkiin.

Pikaisesti varusteet varikolta ja tukikohtaan. Ehdimme nippa nappa tarkistaa aseiden toimivuuden, kalibroida lähtönopeudet maksimiin 91 m/s ja ei kun maskia päähän ja marssimaan umpiryteikköön. Matka tuntui aivan sairaan loputtomalta - saattoi kyllä johtua keltanokan jännäkakatuksesta.

Viimeinkin asemissa röllimetsän hökkeleillä. Ei kun sopivan esteen taakse odottamaan kisan varsinaista lähtöpaukkua. JYTYYYM!! Kymmenen minuutin kuluttua alkaa kuulaa napsua lupaavan lähelle. Välillä hiljeni ja tyhmä kalkkuna kurkkaa liian korkealle ja naps: ensimmäinen osuma kaulaan, sattui ihan saamaristi. Lääkintämies tsekkasi osumakohdan, ei osumaa. Ei siis tarvinnut luopua käsinauhasta, joka olisi merkinnyt minut haavoittuneeksi(toinen kerta merkitsee kuolemaa ja paluuta tukikohtaan, kunnes herään henkiin tukikohdan päällikön luvalla).

Puolitoista tuntia satunnaista tulitusta, maskistakin alkaa jo huuru katoamaan pikkuhiljaa. Luvattu suurrynnäkkö asemapaikkaan alkaa ja kuulaa tulee torppaan neljästä suunnasta, kahden minuutin päästä alokas on vainaa.

Tukikohdassa paineilma- ja vesitankkaus, varusteiden putsaus ja viiden minuutin elbaus, sitten tuleekin jo lupa herätä henkiin. No, kentälle taas. Menen keltanokkaisuuttani 'ampiaispesään' - kuulaa tulee tuplasti enemmän 'kaupungissa' kuin rynnäkön aikana. Ihme ja kumma: teen ekan pudotukseni ja säilyn hengissä erän loppuun. Kuuntelin toki tarkkaavaisena venäläisen asetoverini selostusta tilanteesta, mutta paljoa siitä ei jäänyt mieleen. Saattoi kyllä johtua siitäkin, etten osaa venäjää...

Tauko ja siirtymä toiseen tukikohtaan, ruhtinaallinen tunnin tauko. Olipa luksusta. Banaania apinaan ja vettä perään. Toisen erän strategia meillä oli, että vallataan röllikylä ja otetaan kellot haltuun. Näin tehtiin: 7 minuuttia toisen erän aloituksesta olemme alle kymmenen metrin päässä mökeistä. Raivokasta tulitusta ja rynnäkkö sniperit eturintamassa. Noin minuutissa homma ohi ja kylä meidän hallussamme.

Jotenkin se meni sitten niin, että minä jäin kahdestaan vartioimaan kylää erään toisen suomalaisen kanssa. Puoli tuntia tönötystä, ei ainoatakaan vihulaista. JUMALAUTA! Minä tahdon sotia! Huikkasimme ohi juoksevalle joukkuetoverille, että etsii jonkun radistin. Parin minuutin päästä tulikin venäläinen neiti, joka onneksi osasi enkkua(ryssillä oli muuten kaikilla radiopuhelimet). Sanoin, että hän vartioi seuraavat puoli tuntia ja pyytää lisäavun tarvittaessa radiolla.

Jee! Vihdoinkin kaupungin keskustan keskimmäiseen parakkiin ja sieltä oli kyllä hienoa pudotella vihollisia(saldo 7 kaatoa). Muutama sniper oli kyllä aivan saamarin hyvä, mutta osasin jo vähän paremmin suojautua ja ei ollut niin pahoja näköesteitäkään(jollei sellaiseksi lueta hikihelmeä täynnä olevaa maskia - aurinko tosiaan porotti pilvettömältä taivaalta). Kaikki eivät olleet ihan niin taitavia: yhden juipin kanssa laukausten vaihtoa, piiloon ja sitä rataa. Tämä tosin erosi taitotasoltaan siinä, että aina kun kurkkasin ja menin heti piiloon, niin kuulaa tuli viiden sekunnin viiveellä. Hauskuutin yhtä suomalaista tyttöä ja sanoin: katso! Näytin asetta sekunnin oviaukkoon ja äkkiä pois. Kuulaa satoi ihan hulluna. Sama pari kertaa uudelleen. Mahtoi kaverilla kulua kuulaa aika massiivisesti.

No, loppuivat ne toki minultakin kesken erän, mutten tyhjiin kyllä roiskinutkaan. Pakkokuolema ja tukikohtaan. Tankkaus ja viiden minsan päästä takaisin tappajan kiilto visiirissä. Se kostautui. Tuskin olin alueella, kun eka osuma napsahti kenkään. Abaut viisi minuuttia taas se alun kalkkunatoljotus ja paluu tukikohtaan. Erä ohi minun osaltani siis(peliaikaa oli enää 5 minsaa).

Siirtymä ja ruokatauko. Kyllä camping maistuu taivaalliselta ulkoilmassa nälkäiselle taistelijalle. Välinehuoltoa, elbailua, strategian punontaa ja välitulosten kuuleminen: toisen erän jälkeen olisimme voineet lähteä kotiin ja silti voittaa turnajaiset(mitä kukaan ei edes puolitosissaan ajatellut).

Kolmas erä: yrittämään kuivurin valtausta metsän reunasta avokentän yli, jossa oli heinäpaaleja ja muita ampumasuojia. Aivan toivottoman tuntuinen tehtävä. Kuolin viitisen kertaa tuolla konttikentällä, mutta onneksi sieltä oli lyhin matka tukikohtaamme.

Viidennen kuoleman jälkeen päätin jättää kuivurin valtauksen osaavammille ja ei kun kaupunkiin, tällä kertaa sille puolelle, mitä edellisessä erässä itse tulitimme. Loput kaksi pudotusta sieltä ja nyt uskalsi jo vähän enemmän tehdä kamikazesyöksyjäkin, ihmeen vähän tuli osumaa silti älyttömistä pötkellyksistä huolimatta.

Sitten tuli rantakirppu(auton katolla oli sisältä ohjattava automaattiase, jossa aivan järkky tulinopeus). Jäikin tuossa alussa kertomatta, että ajoneuvoja(auto, paku, rantakirppu ja panssarivaunu) sai ampua vain pst-aseella, mutta ne saivat huoletta tulittaa tykinruokia. ensin se tuli sivustasta ja kuolemaa pukkasi.

Se häipyi jonnekin ja kaupungin valtaus jatkui menestyksekkäästi - kunnes se ilmaantui kaupungin pääkadulle pakun kanssa. Siihen ne jäivät hinkkaamaan ja minä jäin mottiin talon nurkkaan niin litteänä kuin tällainen pallero vain kykenee. Ei ollut oikein mieltä ylentävää olla nurkkaan painautuneena, kun kuulaa viuhuu kahden sentin päässä naamasta seinään pystysuoraksi viivaksi.

Onneksi tulitus vähän taukosi ja päätin ottaa ritolat(nykäset vasta illalla). Meni sellaiseen positioon, ettei tuo nelipyöräinen rotta päässyt enää iholle, fiilis nousi: enää viisi minuuttia ja show ohi. No, minun osaltani minuutin päästä selkäosuman johdosta linjojen takaa. Tukikohtaan ja aamen. Loput kudit apinan raivolla kalibrointikentän maalitauluun ja kamat luovutukseen ja 'kotimatkalle' Himoksen lomakylään.

Kämpillä hyvää ruokaa, pienet torkut, kavereille saunaan ja PALJON olutta kitusiin. Illalla piipahdus Jämsän hulppeaan yöelämään, jossa olivat suunnilleen me ja kaikki peruskoulusta päässeet jämsäläiset yhteiskunnan toivot. Tylsähkö loppuilta siis, eipä muuta kuin kumijalka alle ja spudarin kautta ansaitulle levolle.

Summa summarum: kotosaunaan mennessä laskin etuvartalossa kymmenisen mukavan kokoista mustelmaa. Ensi vuonna minulla on tarkoituksenmukainen suojin varustettu paita. Väsy on valtava liikkumaan tottumattomalla soffapotulla, jäseniä särkee heti kielestä alas päin. Odotan innolla ensi vuoden turnausta...

Team Urho tauolla ennen invaasiota Röllikylään, apina itse kameran takana

Team Urho tauolla ennen invaasiota Röllikylään, apina itse kameran takana

Tätä päivää ei moni uskonut ikinä näkevänsä: venäläisiä aseveljiämme tauolla. Ovat muuten aika kurkoja tässä lajissa...

Tätä päivää ei moni uskonut ikinä näkevänsä: venäläisiä aseveljiämme tauolla. Ovat muuten aika kurkoja tässä lajissa...